Kiitos ja näkemiin

Jo kuukauden on soinut päässä Memphisissä eräällä keikalla kuultu Animalsin biisi:

We gotta get out of this place
If it's the last thing we ever do

Ei siksi, että pitäisi päästä pois vaan siksi, että se tekee meille varmaankin hyvää. Vaikkei sitä vielä ymmärräkään.

Tätä kirjoittelen jo Bangkokin kentältä business loungesta. Vuoden blogi Kambodzhasta täten sulkeutuu. Kiitos kaikille ja erityisesti kommentoimaan viitsineille. On ollut mukava jakaa vuosi kanssanne.

Going barang – takaisin sinne jonnekin kauas

Ei ole mitään opittu vuosien varrelta, yhtä vaikeaa on taas jättää Phnom Penh. Tapakset ja lasilliset cavaa Pacharanissa ja viimeiset fiilistelyt FCC:n jakkaroilla joelle katsellen. Siinä sivussa husband tuli ostaneeksi jo jonkin aikaa kiikarissa olleen Al Rockoffin valokuvan kattoterassilta.

Tuntuu kuin olisi lähdössä lomalle kotoa. Niin sisällä me olemme tässä kaupungissa. Kuoret tulevat Suomeen lauantaina, mutta iso osa meistä jää tänne tallaamaan näitä katuja, kuuntelemaan kaupungin ääniä ja haistelemaan ja maistelemaan tuoksuja ja makuja, istumaan kulmakuppiloissa, katsomaan kuun nousua Mekongin takaa ja heräämään bulbulien lauluun auringon noustessa.

Olemme kuitenkin kiitollisia, että meitä (ainakin viestien perusteella) odotetaan kotiin. Hyvällä fiilliksellä tullaan, mutta olkaa kärsivällisiä. Tulemme takaisin pää entistä enemmän täynnä Kambodzhaa. Meillä on mieli tulvillaan vuoden aikana elettyjä kokemuksia, elämyksiä, ajatuksia. Joudutte valitettavasti niitä taas kuulemaan ja kestämään.

Tämä maa muuttaa ihmistä monella tapaa. Meitäkin, joka kerta. Kulttuurishokki on luvassa puolin ja toisin, niin hassulta kuin se kuulostaakin. Ei tätä kaikkea ihan hetkessä vaihdeta Helsingin taajuuksille vaikka kuinka haluaisi tai yrittäisi.

Viimeinen yleisökysymys (palkinto luvassa tosi nopeasta oikeasta vastauksesta): Kuka legendaarinen näyttelijä esitti Al Rockoffia ja missä elokuvassa?

Tulee sellanen bon voyage-olo...

Näinhän eräs suomalaisajattelija tuumaili hyppyrinnokalla ja vähän tulee sellanen fiilis täälläkin Goldiana hotellin parvekkeelta alas katsellessa. Maisema on muuttunut melkoisesti 11 vuodessa, mutta suurin muutos on kyllä tapahtunut omien korvien välissä. No, ehkä vähän peilikuvassakin.

Tuskin oltiin saatu rantareissun kassit ja pussit sekä vanhalle kodille jätetyt tavarat roudattua hotellille, kun oli jo kiire perjantai-illan viettoon. Poikien ja tyttöjen illan tiet yhdistyivät - missäs muualla kuin Memphisissä. Eilen oli vuorossa meidän läksiäisjuhlat, joille ei voinut ajatellakaan sopivampaa paikkaa kuin Niken pizzeria (pizzan ohella tarjosimme maistiaisiksi myös nimikkoannoksemme, gnoccheja). I´m not happy, sanoi Nike, you are leaving again. Mutta sinähän tiedät, että me tulemme aina takaisin, sanoin. Niin tiedän, hän vastasi hymyillen. Mutta en haluaisi että lähdette. Onko teidän pakko?

Siihen kysymykseen on vuosi vuodelta vaikeampi vastata. Ja jos ei ne paukkupakkaset ala vähitellen väistyä sieltä koto-Suomesta niin samaa kysymme mekin.

Kodittomina rannikolla

Sääennuste: täysin pilvistä ja vesisadetta - oma bungalow Kepissä - viidakkolenkit - Crab Market - huutava apina - miehet viidakkoveisten kanssa - aito oikea Amnesia - hymyilevä kuunsirppi - Riel Barin omituinen pöytäseurue - korealaislauma aamiaisella - to-kay huudot -
viesti: kontti matkalla - mielenrauha

Liftaritytöt takapenkillä: ”Where are you from? Mitä, oottekste suomalaisia?!” - perillä Sihanoukvillessa, kummitushotellin ikkunat 6. kerroksesta merelle - uimaan, uimaan - kirjanlukua rantatuolissa -
white wine not availabe...no white wine? Please check with your manager...Have have. You need Sauvignon or Chardonnay Sir? - kontti Singaporessa - seafoodia, joka ilta, myös steam fish thai style - auringonlaskuja, kaikissa sävyissä - ekat pilvet - kalastajaveneet matkalla ulapalle - kotka kotona - aamupäivän rankkasade, ensimmäiset vesipisarat kahteen kuukauteen - missä kummitukset?

Huomenna takaisin Phnom Penhiin.

Viikon päästä Suomeen?!

Kontillinen kuumaa ilmaa tulossa

Siellä jossain valtatie 4:ää pitkin matkaavat nyt rekan kyydissä kohti satamaa Anders ja meidän tavarat. Aamulla soi ovikello ja viisi miestä rupesi pakkauspuuhiin. Pahvilevyt muuttuivat laatikoiksi ja täyttyivät kuplamuovilla vuoratuista mytyistä. Kahden tunnin kuluttua koko irtaimistomme oli kuorma-auton lavalla siisteissä pinoissa. Lakaisin pahvin ja styroksin kappaleita aution olohuoneen lattialta ja ihmettelin. Onko vuosi tosiaan jo mennyt? Koko vuoden ensimmäinen vatsatautikin sattui sopivasti tälle päivälle kruunaten lähdön tunnelmat.

Kun tavarat oli pakattu kontin perälle, seurasi Anders perässä. Raukalla on taas pitkä laivamatka edessä, mutta onneksi se tietää mitä tuleman pitää.

Huomenna luovutetaan asunto seuraavalle asukkaalle ja suunnataan Lexuksen nokka kohti rannikkoa. Seuraava koti odottaa Verandassa, oma tuttu viidakkobungalowimme.

Puistojumppaa ja vähän karaokeakin

Mistä tietää, että on ollut liian kauan Aasiassa? No ainakin siitä, että perjantai-ilta vierähtää kasinolla ja jatkuu loistohotellilta vuokratussa privaatti karaokehuoneessa. Mutta olihan Naga Casino pakko käydä vihdoinkin katsastamassa ihan jo sen vuoksi, että se on kiistatta kaupungin rumin rakennus. Ulkopuolella massiiviset suihkulähteet tanssivat kornisti klassisen musiikin tahdissa heittäen vettä ryöpsäytyksinä vähän sinne tänne. Sisääntuloaula on valtava halli, joka jatkuu pelisalina ja jakautuu lukuisiksi ravintoloiksi. Yhden kattona on valtava kupoli, johon on maalattu sininen taivas ja pilvenhattaroita. Me päädyimme korealaiseen seafood-buffaan, joka oli katettu hyvin viileäksi jäähdytettyyn mutta tyylikkääseen tilaan.

Kuuden hengen seurueemme jatkoi sitten kuuntelemaan livemusiikkia pariinkiin baariin, mistä inspiroituneena päädyimme Sokha hotelliin ja vuokraamaan oman karaokehuoneen. Tilavassa huoneessa oli muhkeat sohvat ja suuri televisio litteällä näytöllä. Hinta on kiinteä 50 dollaria, ja siihen kuuluu juomat (50 dollariin asti) ja assistentti, joka hoitaa karaokelaitteita. Ehkä olisi ollut mahdollista saada myös tanssitytöt, mutta tyydyimme karvalakkimalliin. Pöydällä oli paksu vihko lauluja, mutta valikoimat vain koreaksi ja kiinaksi. Onneksi löytyi toinen vihkonen, jossa oli myös englanninkielisiä lauluja. Siinä sitten laulettiin kukin vuorollaan (tai ainakin melkein kaikki) ja ihailtiin taustalla pyöriviä aasialaisia videoita, jotka eivät liittyneet lauluihin millään muotoa. Välillä olimme tikahtua laulunsanojen kirjoitusvirheisiin, mutta päätimme laulaa kuten ruudussa lukee. Elämys sekin.

Lauantaita ei tietenkään jääty kotiin nyhjäämään vaan suunnattiin jälleen baanalle. Ilta päättyi Zeppelinin kautta luonnollisesti Memphisiin.

Tällainen yöjuokseminen vaatii kuntoa. Sitä on haettu päivittäiseksi rutiiniksi muodostuneesta tunnin puistokävelystä. Sahaan paria puistoa edestakaisin, mutta reitin lievästä yksitoikkoisuudesta huolimatta nautin rauhasta ja siitä, että saa kävellä reipasta vauhtia. Kadunvarressa on varottava jokaista askelta ja hypittävä roskapussien ja autojen ja mopojen välissä. Puistossa voi pistää kinttua toisen eteen ja ripeästi. Joitain kontaktinottoja on tietysti tullut. Eräs jätesäkkiä kantanut mies heittäytyi eteeni huutaen ”Sir, sir, somroi”(rahaa) ja minä esittelin tyhjiä taskujani. No money. Niin, ja olen jo tottunut tuohon ”Sir”, kaikkia barangeja voi ilmeisesti kutsua Sir. Yksi pikkutyttö juosta kipitti pitkään perässäni kamerakännykän kanssa, halusi ottaa kuvan. Ja yksi mies tokaisi että ”Too hot.”. Liian kuuma – kenelle?

Kuumaa kamaa tämäkin, juuri julkaistu huippusuositun viidakkometallibändin keikkavideo. Tuttuja naamoja, anyone?

Bum N' drazE - Dirt (Undead at Penhstock 2009)
http://vids.myspace.com/index.cfm?fuseaction=vids.individual&VideoID=102094202

Ei tästä kaupungista saa yhtään lähdöntunnelmaa

...tai ehkä vähän kuitenkin? Tuttu kakofonia on taas palannut kun naapurikoulujen joululomat päättyivät. Etupihalla kiljuntaa ja takapihalla kilkutusta ja sirkkelöintiä, seitsemästä viiteen. Tätä säestävät alakerran asunnossa tehtävän remontin poraäänet ja katupummien eli tuk tuk -kuskien rääkyminen. Eli yksi asia jota talvisesta Suomesta odotan ihan aidosti on hiljaisuus.

On varmaan ärsyttävää kun jaksan jupista kerta toisensa jälkeen noista tuk -tukeista. Ehkä vertailukohteena voisi ajatella, että omalle kotikadulle ulko-oven eteen majoittuisi kymmenen taksikuskia, jotka notkuisivat siinä yötä päivää ja huutaisivat kilpaa jokaiselle ohikulkijalle ja aina ulko-ovesi auetessa. He luonnollisesti yöpyisivät myös siinä kadun kulmassa riippukeinuissa ja käyttäisivät aidan reunaasi käymälänä. Rämäkkä nauru ja kansanmusiikki kajahtaisi ilmoille jo aamukuudelta. Lisäksi he kutsuisivat kaikki kaverinsa illalla pelaamaan korttia ja ryyppäämään. Eikä kukaan voisi tehdä asialle mitään. Tämä vertaus on loukkaus kaikkia taksikuskeja kohtaan ja pyydän anteeksi. Ja löytyy onneksi tuk tuk –kuskienkin joukosta ihan ammattimaisia ja fiksuja tapauksia, mutta nämä meidän kulman jepet vaan eivät satu kuulumaan siihen joukkoon. Tuk tuk –kuskien liitto (sellainen on oikeasti olemassa) näkee suurimpana lähitulevaisuuden uhkanaan oikeat taksit. Ne ovatkin vauhdilla yleistymässä ja lisäävät varmasti liikenneturvallisuutta – ei vähiten siksi, että taksikuljettajilla pitää olla ajokortti. Oikeaa kehitystä, paitsi että kadut eivät kohta vedä enää enempää autoja. Autojen määrä kasvaa 20 prosentin vuosivauhdilla ja se on kyllä huomattu.

Loppiaista ei täällä tunneta, mutta huomenna on kansallinen vapaapäivä. 7.1.1979 vietnamilaisjoukot vapauttivat Kambodzhan punakhmerien vallasta. Merkkipäivä jakaa mielipiteitä, sillä osa ei halua juhlistaa Vietnamin valloituksen muistopäivää. Lucky Market tosin piti ovensa kiinni jo tänään. Marssin sinne, kuten aina, parkkihallin kautta sisälle. Henkilökuntaa parveili joka puolella mutta vasta ovella tuli vastaan mies, joka sanoi: Hihihihihi, today close hihihihi. Kun hän huomasi minun ymmärtäneen hän vastasi: Hihihihihi tomorrow open hihihihihi. Ja hihitti vielä pitkään perääni. Halvalla hauskaa joo.

Juttelin kotiinpaluusta ja talvesta tänään tutun vaatemyyjän kanssa. Hän innostui kyselemään hiihtämisestä. Olisittepa kuulleet, miten kehuin sitä hyväksi urheilulajiksi (siis minä, ehkä pientä koti-ikävää kuitenkin aistittavissa). Oi, osaatko sinä hiihtää?, hän kysyi silmät selällään. Mutta eikö siellä lumen seassa ole kauhean kylmä? Ja entäs kun kaadut, luita menee poikki? Selitin että kaikki osaavat hiihtää ja vaatetta on paljon (ostin häneltä muuten villahousut) ja että lumi on pehmeää. Mutta eivät kai vanhat ihmiset sentään hiihdä? No nehän ne vasta hiihtävätkin, sanoin. Hän katsoi minua aika epäluuloisena.

Vierashuone on täynnä tavarapinoja ja muu kämppä on valkoisten tarralappujen täplittämä. Kaikki konttiin lähtevät on tarroitettu ja samoin niiden komeroiden ovet, joiden sisältö lähtee. Näyttäisi lupaavasti sille, että meidän konttimme aloittaa pitkän merimatkansa jo ensi viikon lauantaina Sihanoukvillen satamasta.