Näinhän eräs suomalaisajattelija tuumaili hyppyrinnokalla ja vähän tulee sellanen fiilis täälläkin Goldiana hotellin parvekkeelta alas katsellessa. Maisema on muuttunut melkoisesti 11 vuodessa, mutta suurin muutos on kyllä tapahtunut omien korvien välissä. No, ehkä vähän peilikuvassakin.
Tuskin oltiin saatu rantareissun kassit ja pussit sekä vanhalle kodille jätetyt tavarat roudattua hotellille, kun oli jo kiire perjantai-illan viettoon. Poikien ja tyttöjen illan tiet yhdistyivät - missäs muualla kuin Memphisissä. Eilen oli vuorossa meidän läksiäisjuhlat, joille ei voinut ajatellakaan sopivampaa paikkaa kuin Niken pizzeria (pizzan ohella tarjosimme maistiaisiksi myös nimikkoannoksemme, gnoccheja). I´m not happy, sanoi Nike, you are leaving again. Mutta sinähän tiedät, että me tulemme aina takaisin, sanoin. Niin tiedän, hän vastasi hymyillen. Mutta en haluaisi että lähdette. Onko teidän pakko?
Siihen kysymykseen on vuosi vuodelta vaikeampi vastata. Ja jos ei ne paukkupakkaset ala vähitellen väistyä sieltä koto-Suomesta niin samaa kysymme mekin.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Kiitos viesteistä, joissa meitä on kannustettu palaamaan ja lohduteltu, että aurinko paistaa ja uloskin uskaltaa. Mukava kuulla!
Oikein hyvää kotimatkaa! Täällä flunssaisena yritän dropata itseäni huomiseen luokkakokoukseen. Terkkuja!
Lähetä kommentti