Kotikaupungin kaduilla

Polttavan kuumalta tuntuu Phnom Penh raikkaan meri-ilman päälle. Eikä kunnon sateista ole taas tietoakaan. Tehtiin tänään pitkä sunnuntaikävely puistoja pitkin joenrantaan. Tonle Sapin pinta oli maitomaisen tyyni ja muutama kalastajavene lipui rauhallisesti ohi. Sitten etsittiin käsiin kaupungin tiettävästi ainut indonesialainen ravintola Warung Bali, joka löytyikin ihan FCC:n nurkan takaa ja sen ruokalista todettiin autenttiseksi. Tarkoitus on testata paikka lähiaikoina. Tallustelimme takaisin kansallismuseon vierustaa ja taidemyymälöiden ohi. Mukaan tarttui yllättäen kambodzhalaisen taiteilijan, Sophannarithin, maalaus. Meille taisi jäädä turistivaihde päälle, edes tuktuk-huudot eivät liiemmin ärsyttäneet. Kiva oli katsella tätä kotikaupunkiakin vähän uusin silmin. Ei muuten näyttänyt yhtään hassummalta.

Mietittiin Balilla sitä, miten Kambodzhaan on alkanut suhtautua aika lailla samoin kuin Suomeen. Varsinkin silloin, kun joku pyytää kertomaan millaista siellä Phnom Penhissa (tai Helsingissä) on asua. Sama nolouden ja ylpeyden tunteen yhdistelmä nousee heti pintaan. Ihan ensin tulee ajatus, että eihän meillä nyt mitään varsinaisesti erityistä ole, ja kun tarkemmin miettii, alkaakin tulla tunne, että puhuu maailman upeimmasta kaupungista.

Balin kokemuksia

Luksusloma Seminyakin rantaresortissa päättyi ja matka jatkui kohti sisämaata saaren kulttuurikehtoon eli Ubudiin. Hindulaisen norsujumalan mukaan nimetty hotellimme Casa Ganesha oli huomattavasti aiempaa vaatimattomampi, mutta siisti ja henkilökunta erityisen ystävällistä. Huoneestamme oli idyllinen näkymä balilaisen maatalon takapihalle ja riisipellolle.

Ubudin kadunvarret ovat täynnä pieniä putiikkeja, taulukauppoja ja ravintoloita. Taksikuskien transport-huudot saattelivat kulkuamme, ja yhden kyydissä lähdimmekin päiväretkelle tutustumaan saaren lukuisiin temppeleihin ja paikallisen riisin- ja kahvinviljelyn saloihin (kuvassa tyypillistä riisipeltoa, joka pengerretty saaren maastoa mukaillen). Lounasta syötiin 1500 metrin korkeudessa, mistä aukesi vaikuttava maisema Batur -tulivuorelle ja kraaterijärvelle.

Juhannusaattoillan kruunasi mahtava rijstaffel eli hollantilaisten nimeämä indonesialainen riisipöytä, johon tällä kertaa kuului 18 ruokalajia. Muita Ubudin kokemuksia olivat Monkey Forestin vähän liiankin tuttavalliset apinat sekä läheisen span varsin kovanäppiset hierojapojat. Kokeneina tinkijöinä kiusasimme paikallisen marketin myyjiä, jotka ovat tottuneet pyytämään turisteilta aivan poskettomia hintoja. Maksoimme yleensä 10-30% pyydetystä hinnasta, luultavasti liikaa silti.

Viimeisiksi neljäksi yöksi palasimme meren äärelle, mutta tällä kertaa itärannikolle Sanuriin. Mielessä siinsi jo valkohiekkainen ranta ja aallot joihin pulahtaa. Järkytys olikin melkoinen, kun edessämme oli vain levästä vihreä kivinen merenpohja ja aallot löivät vasta kaukana koralliriutalla. Muistimme pian, että tällä puolella saarta on voimakas vuorovesi ja satuimme paikalle juuri laskuveden aikaan. Vesi kyllä palasi myöhemmin.

Saimme pariksi päiväksi mukavaa seuraa, kun ystävämme Riikka ja Mika saapuivat samaan hotelliin kierrettyään Indonesian upeita sukelluskohteita. Mekin uskaltauduimme kurkistamaan vedenalaista elämää tosin vain snorklaamalla koralliriutalla.

Hiljaiseksi mainostettu Sanur osoittautui koko reissumme menevimmäksi paikaksi. Ranta täyttyi joka ilta paikallisista, jotka tulivat uimaan ja auringonlaskua katsomaan koko suvun voimalla. Rannan kävelykatu tarjosi tuoretta kalaa (mm. mahi-mahi, red snapper) ja elävää musiikkia. Reggae tuntui kotiutuneen välittömään Sanuriin vahvasti. Viihdyimme loistavasti ja neljä päivää hurahtivat vähän turhankin nopeasti.

Ainoa auringonnousu nähtiin lähtöaamuna, kun suuntasimme taksilla kohti Denpasarin lentokenttää. Sinne jäi erikoinen ja omaperäinen Bali, jolla turismi ja saaren oma kulttuuri elävät sulassa sopusoinnussa. Emme yhtään ihmettele niitä, jotka ovat päätyneet jäämään saarelle pysyvästi. Meillekin jäi jano nähdä vielä paljon lisää.

Jalan jalan

Yö Kuala Lumpurissa kenttähotellissa ja Air Asian Williamsin värein maalatulla Nicon nimikkokoneella Balille.

Matkan ensimmäisen etapin eli Seminyakin hotelli löytyi, mutta varaamaamme sea view huonetta ei ollut vapaana. Jouduimme “tyytymään” executive sea view sviittiin. Emme valittaneet.

Lähitienooseen on tutustuttu kävellen eli jalan jalan (bahasa on ilmiselvästi sukulaiskieli) ja käyty uimassa hurjissa aalloissa, joiden perässä lainelautailijat suuntaavat tänne joukolla. Muut hotellivieraat tuntuvat viihtyvän uima-altaalla eivätka uskaltaudu aidan toiselle puolelle rannalle “alkuasukkaiden armoille”.

Ensivaikutelma Balista on rento ja erittäin positiivinen. Myos ruoka on aivan erinomaista.

Blogin päivitys täältä jatkossa on epävarmaa, nettiyhteys ei kuulune seuraavien vaatimattomampien majapaikkojemme perusvarustukseen.

Kohti päiväntasaajaa

Laukkuja on pakattu läkähdyttävässä helteessä ja pähkäilty Air Asia´n tiukan 15 kilon painorajan kanssa. Saattaa tuottaa paluumatkalla ongelmia, mikäli huhut Balin shoppailumahdollisuuksista pitävät paikkansa. Toinen vedettävistä laukuista ostettiin tänään, mutta muut viime hetken matkahankinnat jäivät tekemättä. Russian marketilla odotti nimittäin järkyttävä näky: se oli kiinni, jo toista päivää! Myyjät marssivat ulkopuolella kylttejä heilutellen. Kyseessä oli mielenosoitus marketin uudistushanketta vastaan. Nykyisen torin paikalle on tarkoitus rakentaa uudisrakennus, mikä ei myyjiä ymmärrettävistä syistä miellytä.

On aika toivotella hyvää juhannusta kaikille! Nyt kutsuu Bali. Ensi yö nukutaan kuitenkin Kuala Lumpurissa.

Kouluhäiriköintiä ja lomasuunnitelmia

Neljän päivän helleputken päälle saatiin taas raikastava sadekuuro. Ehdin nipin napin kotiin ennen kuin taivas repesi. Viime päiviin on sisältynyt monenlaista: Mekong Pirates -bändin keikka rautatieasemalla, parin päivän flunssa (vilustuimme viime viikon koleudessa), täydenkuun parantavaan voimaan syventyminen meditoiden ja ennen kaikkea juhannussuunnitelmien lukkoonlyönti. Keskikesän juhlaa lähdetään viettämään päiväntasaajan eteläpuolelle, joten yötöntä yötä ei ainakaan sen puoleen ole luvassa. Suuntana on Indonesia ja tarkemmin Bali, jonne teemme 10 päivän reissun. Saareen on nyt tutustuttu kirjojen ja netin pohjalta ja majapaikat valittu sekä rannikolta että sisämaasta. Vaikka Balia kutsutaan aussien Kanariaksi, kaikki ovat kuitenkin vilpittömästi sitä suositelleet ja kehuneet niin kulttuuria, ruokaa, maisemia kuin ihmisiäkin. Ehdimme myös sopivasti alta pois kun australialaisten lomakausi alkaa heinäkuun alussa.

Kesäloma ei tunnu alkavan vastapäisissä rikkaille täkäläisille perustetuissa eliittikouluissa millään. Molemmissa on harjoiteltu nyt joka päivä päättäjäispäivän juhlaa vanhemmille esitettäväksi ja kovaäänisistä raikaa kakofoniana pianonpimputusta ja 70- 80-luvun discoa. Pahinta meteliä pitää Montessori-leikkikoulu, jonka pienten oppilaiden tärykalvoista ja mielenterveydestä alan jo olla huolissani jokapäiväisen discomöykän vuoksi. Kävinpä eräänä päivänä asiaa tiedustelemassakin koulun toimistolla. Minulle kerrottiin, että musiikin on oltava niin kovalla että kaikki kuulevat varmasti. Sanoin että kyllä kuuluu ihan varmasti ja koko kortteliin, on kuin asuisi Night Clubin naapurissa. Virkailija hihitteli tätä aikansa, mutta lupasi ilmoittaa opettajille. Ehkä volyymi aavistuksen pieneni, mutta toivon jo kaikkien kannalta että ne juhlat vähitellen pidettäisiin.

Linjojen ja rankojen fiksausta

Toimii, ei toimi, toimii, ei toimi. Mikä se on? No meidän nettiyhteys. Nörttipojasta on tullut jokapäiväinen vieras makuuhuoneessamme. Eilinen puolitoistatuntinen sessio ei tuottanut tulosta, mutta uhkaus olla maksamatta kesäkuun laskua vihdoin tuotti. Yllättäen vika ei ollutkaan meidän läppärissä tai käyttämässämme selaimessa, kuten väittivät, vaan firman serverissä!

Jos ovat linjat sekaisin niin sitä on myös ilmasto. Tänään tuli jo toista päivää peräkkäin lounasaikaan oikea pyörremyrsky päälle. Valtava myrskytuuli hyökkäsi parvekkeen puolelta viheltäen ja kaataen ison kukkaruukun ja katkoen orkideanoksat. Päälle vettä sellainen määrä, että sitä tuli jo olohuoneen ovenraosta sisään. Helteet hävisivät samalla, lukemat hyytävät 25 astetta. Takapihan työmaalla vetivät jo talvivarusteet esiin pipoja myöten.

Kohmeisia raajoja päästiin verryttelemään yhdessä joogatunnille, jonka teemana oli selkä. Eipä lainkaan hassumpaa. Tietoisuus omasta rangasta kasvoi molemmilla, hyvässä ja pahassa. Taisi tulla meistä vakioasiakkaita tälle tunnille. Minä odotan innolla myös maanantaita, jolloin on vuorossa erikoistunti: täydenkuun meditaatio.

Aavemaista rauhaa

Onpahan sekin koettu: olla ainoana asiakkaana isossa hotellissa. Harvoin on palvelu pelannut yhtä hyvin. Rantaravintolan henkilökunta suorastaan riemastui, kun yksityisrannallamme vietetyn aurinkopäivän päälle menimme keskustelemaan illallisesta. Kokki pisti parastaan ja söimme todella herkullisesti marinoidut ja grillatut kalat (red snapper) kera salaatin ja taivaallisen valkosipulissa paistetun riisin (garlic fried rice). Allot loiskivat vieressä ja kalastajaveneiden valot välkkyivät horisontissa.

Sama meno jatkui aamulla. Good morning Sir! Good morning Madam! Kolme tarjoilijaa otti vastaan aamiaiskupongin, kaksi paistoi kananmunia, yksi toi hedelmiä, yksi täytti leipäkoria, yksi kaatoi kahvia... ja kaikki muut seurasivat jokaista liikettämme. Alkoi tuntua jo koomiselta, mutta olipahan jotain tekemistä henkilökunnallakin.

Sinne jäi huoneemme 607, ainoa jossa oli ikkunaverhot avoimina kohti merta. Se ei kuitenkaan tarkoita, että hotelli olisi täysin tyhjä. Vaikka kummitukset jättivät meidät rauhaan tällä kertaa, uskon vahvasti niiden olemassaoloon. Tämän asian vahvisti hotellin viehättävä burmalainen manageri, jonka ystävällä oli hiljattain samanlaisia kokemuksia kuin meillä.

PS. Audi kulki hyvin.